NÄKY KADOTETUISTA

Näky kadotetuista

Eräällä viimeaikaisista matkoistani, kun katselin vaunun ikkunasta, ajatukseni kulkivat monien ihmisten tilaan ympärilläni. He elivät huolettomasti, avoimessa ja häpeämättömässä kapinassa Jumalaa vastaan, ilman pienintäkään ajatusta iankaikkisesta kohtalostaan. Kun katsoin ulos ikkunasta, näytti siltä kuin näkisin heidät kaikki... miljoonia ihmisiä antautuneina juopotteluun ja huvituksiinsa, tanssiinsa ja musiikkiinsa, liiketoimiinsa ja huoliinsa, politiikkaansa ja ongelmiinsa.
Monet heistä olivat tietoisesti tietämättömiä ja toiset taas tiesivät totuuden, mutta eivät välittäneet siitä lainkaan. Kuitenkin he kaikki, koko tuo ihmisjoukko, vyöryivät eteenpäin jumalanpilkassaan ja synnissään kohti Jumalan valtaistuinta. Tämän mietiskelyn keskellä minulla oli näky.

Näin pimeän ja myrskyisän valtameren. Sen yllä roikkuivat mustat pilvet raskaana; niiden läpi leimahti välillä kirkas salama, ja ukkonen jyrisi, samalla kun tuuli ulvoi ja aallot nousivat, kuohuivat, kohosivat ja murtuivat, vain noustakseen ja kuohuakseen uudelleen. Tuossa meressä näin lukemattomia kurjia ihmispoloja vajoamassa ja kellumassa, huutamassa ja kiljumassa, kiroamassa ja kamppailemassa ennen kuin hukkuivat. He nousivat hetkeksi pinnalle kirkuen, mutta jotkut vajosivat lopullisesti eikä heitä nähty enää koskaan.

Ja näin, että tästä pimeästä ja raivoisasta merestä kohosi valtava kallio, jonka huippu nousi korkealle mustien pilvien ylle. Koko tuon kallion juurella oli laaja tasanne, ja suureksi ilokseni näin, kuinka joukko noista meressä kamppailevista, hukkuvista sieluista kiipesi ylös sille ja saavutti turvan. Näin myös, että muutamat, jotka jo olivat turvassa tasanteella, ojensivat kätensä ja auttoivat toisia pelastautumaan raivoavista aalloista.

Kun katsoin tarkemmin, huomasin, että monet pelastuneista uurastivat ja keksivät uusia tapoja - tikkailla, köysillä, veneillä ja muilla tehokkailla keinoilla - saadakseen hukkuvia pelastettua. Jotkut jopa hyppäsivät veteen omasta turvallisuudestaan välittämättä pelastaakseen hukkuvia. Ja en tiennyt, kumpi ilahdutti minua enemmän: se, että monet pelastuivat, vai niiden sydämen palo, jotka uhrautuivat toisten pelastamiseksi.

Kun katsoin eteenpäin, näin, että tasanteella olevat ihmiset muodostivat varsin sekavan joukon. He olivat jakaantuneet eri ryhmiin ja luokkiin ja viettivät aikaansa erilaisissa huvituksissa ja askareissa. Mutta vain hyvin harvat näyttivät tekevän elämäntyönään hukkuvien pelastamista merestä.

Mutta mikä hämmästytti minua eniten, oli se, että vaikka kaikki heistä oli jossain vaiheessa pelastettu merestä, melkein kukaan ei tuntunut muistavan sitä. Tuntui siltä, että pimeyden ja vaaran muisto ei enää lainkaan vaivannut heitä. Ja vieläkin kummallisempaa oli se, että he eivät edes näyttäneet välittävän – ei edes tuskallisesti kärsivän sydämen pohjasta – niistä poloista, jotka yhä kamppailivat ja hukkuivat aivan heidän silmiensä edessä... monien heistä ollessa heidän omia aviomiehiä, vaimojaan, veljiään, sisariaan ja jopa lapsiaan.

Tämä hämmästyttävä välinpitämättömyys ei voinut johtua tietämättömyydestä tai ymmärryksen puutteesta, sillä he elivät aivan kaiken tämän keskellä ja jopa puhuivat siitä toisinaan. Monet kävivät säännöllisesti kuuntelemassa luentoja ja saarnoja, joissa kuvailtiin noiden hukkuvien kurjien kauheaa tilaa. Olin aina huomannut, että tämän tasanteen asukkaat olivat omistautuneet erilaisiin toimiin ja huvituksiin. Jotkut heistä olivat päivästä toiseen täysin uppoutuneita kaupankäyntiin ja liiketoimintaan saadakseen voittoa ja kerryttivät säästöjään laatikoihin, kassakaappeihin tai vastaaviin.

Monet viettivät aikaansa huvittaen itseään kasvattamalla kukkia kallion reunalla, toiset taas maalasivat kankaita, soittivat musiikkia tai pukeutuivat näyttävästi ja kuljeskelivat saadakseen ihailevia katseita. Jotkut keskittyivät ennen kaikkea syömiseen ja juomiseen, toiset taas käyttivät aikansa väitellen niistä hukkuvista, jotka oli jo pelastettu.

Mutta minusta kaikkein hämmästyttävintä oli se, että ne, joita Hän kutsui ja jotka kuulivat Hänen äänensä ja tunsivat, että heidän tulisi totella sitä – tai ainakin sanoivat niin – ja ne, jotka tunnustivat rakastavansa Häntä suuresti ja olivat täysin samaa mieltä Hänen tehtävästään, jotka palvoivat Häntä tai ainakin väittivät niin tekevänsä, olivat niin kiinni liiketoimissaan ja ammateissaan, rahansääs-tössään ja huvituksissaan, perheissään ja sosiaalisissa piireissään, uskonnossaan ja sen väittelyissä sekä valmistautumisessaan siirtymään mantereelle, etteivät he kuunnelleet tuon Ihmeellisen Olennon huutoa, joka oli itse laskeutunut mereen. Jos he kuulivat sen, he eivät välittäneet. He eivät piitanneet. Ja niin ihmisjoukko heidän edessään jatkoi kamppailuaan, huutojaan ja hukkumistaan pimeyteen.

Ja sitten näin jotakin, mikä tuntui minusta vielä oudommalta kuin mikään aiemmin tässä oudossa näyssä. Näin, että jotkut näistä tasanteella olevista ihmisistä, joita tuo Ihmeellinen Olento oli kutsunut tulemaan ja auttamaan Häntä tässä vaikeassa tehtävässä pelastaa nuo hukkuvat sielut, olivat jatkuvasti rukoilemassa ja huutamassa Hänelle, että Hän tulisi heidän luokseen!

Jotkut halusivat Hänen tulevan ja jäävän heidän luokseen, viettävän aikansa ja voimansa tehdäkseen heidät onnellisemmiksi. Toiset halusivat Hänen tulevan ja poistavan heidän epäilyksensä ja levotto-muutensa, joita heillä oli joidenkin Hänen heille kirjoittamiensa kirjeiden totuudellisuudesta. Jotkut halusivat Hänen tekevän heidän olonsa kallion päällä niin varmaksi, että he olisivat täysin varmoja siitä, etteivät koskaan enää luiskahtaisi takaisin mereen.

Monet muut taas halusivat Hänen antavan heille täyden varmuuden siitä, että he jonakin päivänä varmasti pääsisivät pois kallion päältä ja mantereelle turvaan, sillä oli hyvin tunnettua, että jotkut olivat kulkeneet niin huolimattomasti, että olivat menettäneet tasapainonsa ja pudonneet takaisin myrskyisiin vesiin.

Niinpä nämä ihmiset kokoontuivat ja nousivat niin korkealle kalliolla kuin kykenivät, ja katsoes-saan mantereen suuntaan (jossa he uskoivat Suuren Olennon olevan) he huusivat: "Tule meidän luoksemme! Tule ja auta meitä!" Samaan aikaan Hän oli alhaalla (Henkensä kautta) noiden kurjien, kamppailevien ja hukkuvien keskellä, käsivartensa heidän ympärillään, yrittäen vetää heitä ylös. Ja Hän katsoi ylös – oi, niin kaihoisasti, mutta turhaan – noihin kallion päällä oleviin ja huusi käheällä äänellä, joka oli kulunut huutamisesta: "Tulkaa minun luokseni! Tulkaa ja auttakaa minua!"

Ja sitten ymmärsin kaiken. Se oli täysin selvää. Meri oli elämän valtameri, ihmiskunnan todellinen ja konkreettinen olemassaolo. Salamat olivat Jumalan valtaistuimelta lähteviä läpitunkevan totuuden välähdyksiä. Ukkosenjylinä oli Jumalan vihan etäinen kaiku. Noissa myrskyisissä vesissä kamppailevat ja hätääntyneet ihmisjoukot olivat tuhansia ja taas tuhansia kurjia porttoja ja heidän asiakkaitaan, juoppoja ja heidän houkuttelijoitaan, varkaita, valehtelijoita, jumalanpilkkaajia ja jumalattomia kaikista kansoista, kielistä ja suvuista.

Oi, kuinka musta meri se olikaan! Ja kuinka lukemattomia olivat siellä niin rikkaat kuin köyhät, oppimattomat kuin oppineetkin. Ulkoisesti ja elämäntilanteeltaan he olivat hyvin erilaisia, mutta yhdessä asiassa he olivat samanlaisia: kaikki olivat syntisiä Jumalan edessä. Kaikki olivat jonkin synnin vallassa, pitivät kiinni epäjumalastaan, olivat jonkin himon orjia ja pohjattoman kuilun demonin hallinnassa.

"Kaikki samanlaisia yhdessä asiassa?" Ei, vaan kahdessa. He olivat kaikki samanlaisia pahuutensa tähden, mutta ellei heitä pelastettu, he olivat myös samanlaisia kohtalonsa puolesta: vajoamassa, vajoamassa... alas, alas, alas... samaan hirvittävään kadotukseen. Tuo suuri suojaava kallio edusti Golgataa, paikkaa, jossa Jeesus oli kuollut heidän puolestaan. Ja ne, jotka olivat sen päällä, olivat niitä, jotka oli pelastettu. Se, miten he käyttivät aikaansa, kykyjään ja energiaansa, kuvasi niiden elämää, jotka tunnustivat pelastuneensa synnistä ja helvetistä ja seuraavansa Herraa Jeesusta Kristusta.

Ne harvat, kiivaat ja päättäväiset, jotka vaaransivat oman henkensä pelastaakseen hukkuvia, olivat Jeesuksen ristin todellisia sotilaita. Se Väkevä Olento, joka kutsui heitä vihaisten aaltojen keskeltä, oli Jumalan Poika, "sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti", joka yhä kamppailee ja rukoilee pelastaakseen ympärillämme olevat kuolevat joukot tästä kauhistavasta kadotustuomiosta, ja jonka ääni kuuluu yli elämän musiikin, koneiden ja melun, kutsuen pelastettuja tulemaan ja auttamaan Häntä pelastamaan maailmaa.

Ystäväni Kristuksessa, teidät on pelastettu vedestä, te seisotte kalliolla, mutta Hän on pimeässä meressä kutsuen teitä tulemaan luokseen ja auttamaan Häntä. Tahdotteko mennä? Katsokaa itse.
Elämän myrskyävä meri, täynnä hukkuvia joukkoja, vyöryy aivan sen paikan reunalle, missä seisotte.
Jättäen näyn taakse, siirryn nyt puhumaan tosiasiasta, joka on yhtä todellinen kuin Raamattu, yhtä todellinen kuin Kristus, joka riippui ristillä, yhtä todellinen kuin tuomiopäivä tulee olemaan, ja yhtä todellinen kuin taivas ja helvetti, jotka sitä seuraavat.

Katsokaa! Älkää antako ulkonäön pettää itseänne – ihmiset ja asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Kaikki, jotka eivät ole kalliolla, ovat meressä! Katsokaa heitä Suuren Valkoisen Valtaistuimen näkökulmasta, ja mikä näky se onkaan! Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on Henkensä kautta keskellä tätä kuolevaa joukkoa, taistellen pelastaakseen heidät. Ja Hän kutsuu teitä hyppäämään mereen, menemään suoraan Hänen luokseen ja auttamaan Häntä tässä pyhässä taistelussa. Tahdotteko hypätä?
Toisin sanoen, tahdotteko mennä Hänen jalkojensa juureen ja asettaa itsenne täydellisesti Hänen käyttöönsä?

Eräs nuori kristitty tuli kerran luokseni ja kertoi minulle, että jo jonkin aikaa hän oli antanut Herralle ammattinsa, rukouksensa ja rahansa, mutta nyt hän halusi antaa Hänelle elämänsä. Hän halusi mennä suoraan taisteluun. Toisin sanoen, hän halusi mennä mereen avustamaan Häntä.
Niin kuin ihminen rannalta, nähdessään toisen kamppailevan vedessä, riisuu yltään ne päällys-vaatteet, jotka estäisivät hänen ponnistuksiaan, ja hyppää pelastamaan, samoin te, jotka vielä viivytte rannan tuntumassa, ajatellen, laulaen ja rukoillen hukkuvien sielujen puolesta, pankaa pois häpeänne, ylpeytenne, huolenne toisten mielipiteistä, mukavuudenrakkautenne ja kaikki itsekkäät rakkautenne, jotka ovat pidätelleet teitä niin kauan, ja rientäkää pelastamaan tätä kuolevien miesten ja naisten joukkoa.

Näyttääkö myrskyävä meri pimeältä ja vaaralliselta? Se on epäilemättä sitä. Ei ole epäilystäkään siitä, että teidän hyppynne, kuten jokaisen, joka sen ottaa, merkitsee vaikeuksia, halveksuntaa ja kärsimystä. Teille se voi merkitä vielä enemmän. Se voi merkitä kuolemaa. Hän, joka viittoo teitä merestä, tietää kuitenkin, mitä se tarkoittaa, ja tietäen sen, Hän yhä kutsuu teitä ja käskee teitä tulemaan. Teidän täytyy tehdä se! Ette voi pidätellä itseänne. Olette nauttineet kristillisyydestä jo tarpeeksi kauan. Teillä on ollut miellyttäviä tunteita, miellyttäviä lauluja, miellyttäviä kokouksia, miellyttäviä näkymiä. On ollut paljon inhimillistä onnellisuutta, paljon käsien taputusta ja ylistyshuudahduksia – hyvin paljon taivasta maan päällä.

Menkää siis Jumalan eteen ja kertokaa Hänelle, että olette valmiita niin pitkälle kuin on tarpeen, kääntämään selkänne tälle kaikelle ja että olette halukkaita käyttämään loppuelämänne kamppailuun näiden hukkuvien joukkojen keskellä, maksoi se teille mitä tahansa. Teidän täytyy tehdä se. Nyt, kun valo on murtautunut mieleenne ja kutsu kaikuu korvissanne ja viittovat kädet ovat silmienne edessä, teillä ei ole vaihtoehtoa. Teidän velvollisuutenne on mennä alas näiden hukkuvien joukkojen keskelle. Teidän ilonne tästä lähtien on heidän kurjuutensa jakaminen, teidän rauhanne heidän kipunsa jakaminen, teidän kruununne heidän ristinsä kantaminen, ja teidän taivaanne on mennä helvetin kitaan pelastamaan heidät.

Mitä aiotte tehdä?

William Booth (1829-1912)