Kun siunaus ei virtaa – tie pois hengellisestä umpikujasta

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan – vuodesta 2004 – olen saanut seurata läheltä uskovien elämää. Olen kuunnellut heidän rukouspyyntöjään, kulkenut heidän rinnallaan ja rukoillut heidän puolestaan monenlaisissa elämäntilanteissa. Tähän aikaan on mahtunut paljon kiitollisuutta herättäviä hetkiä, Jumalan ihmeellisiä tekoja, pelastumisia, parantumisia ja todellisia vapautumisia. Mutta samalla olen joutunut katsomaan yhä useammin myös sellaista todellisuutta, joka ei jätä sydäntäni rauhaan.

Olen nähnyt uskovia, joiden elämässä samat vaikeudet jatkuvat vuodesta toiseen. Joillakin koko uskonelämän ajan, toisilla lähes koko elämänsä ajan. Rukouspyynnöt toistuvat, joskus lähes muuttumattomina. Ahdistus ei hellitä. Rauha ei palaudu. Ihmissuhteet pysyvät rikkonaisina. Usein mukaan liittyy uupumusta, sairautta tai sisäistä tyhjyyttä, jota on vaikea edes sanoittaa. Ja vähitellen jotakin vielä vakavampaa tapahtuu: toivo alkaa hiipua.

Tämä ei ole sivusta katsoen vain surullista – vaan se on paimenuuden kutsussa myös raskasta. Ei siksi, että ihmiset olisivat epäonnistuneet, vaan siksi, että he kärsivät usein tarpeettomasti – ilman että heidän tarvitsisi kärsiä.

Usein kuulen kysymyksen: "Miksi Jumala ei vastaa?", "Miksi rukoukset eivät kanna?" , "Miksi mikään ei muutu, vaikka rukoilen ja yritän?"

Nämä kysymykset ovat aitoja, eikä niitä pidä sivuuttaa kevyesti. Mutta vuosien aikana olen joutunut pohtimaan myös toisenlaista kysymystä – sellaista, jota emme luonnostamme haluaisi kohdata:

Voisiko olla niin, että Jumala on jo puhunut, mutta me emme ole olleet halukkaita kuulemaan Häntä tottelevasti?

Raamattu ei anna kuvaa Jumalasta, joka mielivaltaisesti vaikenee tai kiusaa lapsiaan. Jumala on hyvä, uskollinen ja armollinen. Mutta Raamattu ei myöskään opeta, että siunaus virtaisi sellaiseen elämään, joka tietoisesti kulkee vastoin Jumalan tahtoa. Jumalan hyvyys ei koskaan poista Hänen Totuuttaan, eikä Jumalan Armo tee tottelemattomuutta merkityksettömäksi.

Tämä on Totuus, joka voi tuntua joistakin kylmältä ja kovalta – mutta kuitenkin se on Totuus, joka vapauttaa. Sillä jos ongelmien syy ei ole Jumalan etäisyydessä vaan meidän sydämemme asennossa, silloin toivo ei ole menetetty. Silloin tie ulos on olemassa.

Sielunhoidossa olen yhä uudelleen nähnyt, että pitkään jatkuneet hengelliset ja elämän ongelmat eivät ole sattumaa. Ne eivät ole Jumalan "salainen tahto", eivätkä ne ole aina risti, joka vain täytyy kantaa. Hyvin usein sensijaan niiden taustalla on Jumalan Sanalle tottelemattomuus jollakin elämänalueella – joskus tiedostettu, joskus pitkäänkin sivuutettu.

Tämä ei ole kuitenkaan helppo asia kohdata, mutta sen kohtaaminen on välttämätöntä. Jumala ei ole jättänyt meitä epätietoisuuteen. Hän on antanut meille Pyhän Sanansa elämäämme varten – ohjeeksi, suojaksi ja siunauksen lähteeksi. Sana ei ole annettu sitomaan meitä, vaan varjelemaan meitä siltä kärsimykseltä, jonka me usein itse valitsemme.

Tässä tekstissä haluan katsoa näitä asioita suoraan silmästä silmään, mutta lempeästi. En tuomarin äänenä, vaan paimenen vastuulla. Tarkoitus ei ole synnyttää syyllisyyttä kenellekään, vaan Jumalan Sanan Totuuden kautta vapautta – sitä haluaville. Sillä Jumalan Sana ja Pyhä Henki paljastaa kyllä synnin, mutta ei jätä ihmistä siihen – vaan osoittaa myös tien ulos.

Jos tämä teksti koskettaa kipeästi sinua, rakas lukijani, niin se ei ole siksi, että Jumala olisi kaukana, vaan siksi, että Hän on lähellä. Jumalan Sana tekee joskus meihin haavan, mutta vain parantaakseen sen, minkä synti on rikkonut.

JUMALAN SANA – LUOJAN ANTAMA ELÄMÄN KÄSIKIRJA

Kun puhumme Jumalan Sanasta, puhumme usein siitä, mitä se merkitsee hengelliselle elämällemme: uskollisuudelle, toivolle ja pelastukselle. Se on toki aivan oikein ja tärkeää. Mutta liian harvoin pysähdymme ymmärtämään, että Jumalan Sana on annettu myös käytännön elämää varten — siksi, että se ohjaa koko ihmisen elämää.

Kirjoitettu Sana on annettu siksi, että se muuttaisi jokaisen ihmisen elämää. Se ei ole vain lohdutuksen lähde, vaan Totuus, joka avaa silmät sille, miten Jumala näkee meidät ja millä tavalla meidän tulisi elää. Jumalan Sana on annettu eläväksi: se puhuu ihmisen sydämeen, ohjaa ajatuksia, suuntaa valintoja ja muovaa tekoja — silloin kun sitä todella totellaan. Jumalan Sana toimii uskon kautta eli silloin vain jos me uskomme sen.

Mooseksen sanoin (5. Moos 6 luku) Jumalan Sana ei ollut vain opetettavaksi tai muisteltavaksi, vaan se asetettiin ihmisen sydämen sisimpään ja mieleen siten, että se ohjaisi hänen polkujaan. Tästä myös Kuningas Salomon kirjoitti:

"Poikani, kuuntele minun puhettani, kallista korvasi minun sanoilleni. Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään; sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa." (Sananl. 4:20–22 KR33/38)

Tämä ytimekäs kehotus ei ole vain viisas vanha sananlasku — se on kuva Jumalan tahdosta meidän elämässämme: Sanan vastaanottaminen ja sen pitäminen sydämessä johtaa elämään ja terveyteen. Tässä on selkeä lupaus: Sana ei ole tyhjä sana, vaan elämänvoima.

Samoin psalmisti tunnustaa, kuinka Jumalan Sana toimii henkilön elämässä silloin, kun se todella koskettaa sydäntä:

"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)

Tämä ei ole vain kaunis ajatus — tämä on käytännöllinen todellisuus: Sana valaisee meidän askeleemme. Se näyttää tien, jonka ylpeys, sokea itsepäisyys tai väärät valinnat usein sumentavat. Mutta jos Sana jää vain ajatuksen tasolle, sen valo ei ulotu jokapäiväiseen todellisuuteemme. Siksi on tärkeää sanoa tämä selkeästi:

Pelkkä Raamatun tunteminen tai siihen viittaaminen ei vielä tee meistä niitä, jotka sen sanat ottavat vastaan ja elävät niiden mukaan.

Monesti Raamatun lukeminen voi muuttua ulkoiseksi velvollisuudeksi. Sana ei enää kosketa, ei enää kirkasta ajatusta tai avaudu sydämessä. Tämä ei johdu siitä, että Jumala olisi vetäytynyt — vaan siitä, että sydän on sulkeutunut. Sana on yhä elävä ja voimallinen, mutta se ei voi vaikuttaa siellä, missä sen ei sallita vaikuttaa.

On myös tärkeää ymmärtää, että Jumalan Sana ei ole ristiriidassa Jumalan Armon kanssa. Armo ja Totuus kulkevat aina yhdessä. Raamattu todistaa siitä, että Jumala armossaan varoittaa meitä tottelemattomuuden seurauksilta, ei siksi että Hän haluaisi alistaa meitä vaan koska Hän rakastaa meitä:

"Pilkkaajille hänkin on pilkallinen, mutta nöyrille hän antaa armon." (Snl. 3:34)

Tämä Raamatun jae osoittaa, että Jumalan Armo ei jätä Totuutta sivuun vaan armahtaen vapauttaa ne, jotka nöyrtyvät. Sana ei ole koskaan ristiriidassa armon kanssa.

Jumalan Sana on kuin peili, joka näyttää meille todellisen tilamme. Se ei imartele, mutta se ei myöskään valehtele. Ilman tätä peiliä ihminen alkaa helposti selittää parhain päin asioita, jotka todellisuudessa vaatisivat parannusta. Mutta siellä, missä Jumalan Sana saa valaista sydämen, alkaa myös todellinen muutos.

Periaate on yksinkertainen mutta vaativa: Jumala tahtoo meidän parastamme, ja siksi Hän on antanut Sanansa meille elämän ohjeeksi. Kun Sana otetaan vakavasti ja sitä aletaan totella, alkaa tie, jolla siunauksen virta voi jälleen uudesti kulkea elämässämme.

KUULIAISUUDEN SIUNAUS JA TOTTELEMATTOMUUDEN SEURAUKSET

Kun Jumalan Sana asettaa meille elämän suunnan, se tekee sen aina kahdella tavalla: se näyttää tien siunaukseen ja samalla varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos tuo tie tietoisesti hylätään. Tämä ei ole pelottelua, vaan todellisuuden kuvaamista. Jumala ei armossaan ole myöskään piilottanut seurauksia. Hän ei ole niitä salannut meiltä, vaan puhunut niistä avoimesti, jotta ihminen voisi tehdä viisaita valintoja.

Mooseksen liiton aikana tämä periaate ilmaistiin hyvin selkeästi. Jumalan kansalle asetettiin eteen kuuliaisuuden siunaukset ja tottelemattomuuden kiroukset. Siunaus ei ollut sattumanvaraista, eikä kirous mielivaltaista. Molemmat olivat sidottuja siihen, miten kansa suhtautui Jumalan sanaan ja tahtoon. Tämä ei ollut kuitenkaan vain historiallinen järjestely, vaan kuva Jumalan luomisjärjestyksestä: tottelevaisuus suojelee elämää, kapina rikkoo sitä.

On tärkeää ymmärtää, että tämä periaate ei ole kadonnut Uuden liiton myötä. Armo ei poistanut Totuutta, eikä Jeesuksen sovitustyö tehnyt ihmisen valinnoista merkityksettömiä. Uusi liitto ei ole lupaus siitä, että voisimme elää vastoin Jumalan tahtoa ilman seurauksia, vaan se on kutsu elää Jumalan tahdossa Pyhän Hengen voimassa.

Paavali ilmaisee tämän periaatteen hyvin yksinkertaisesti mutta pysäyttävästi:

"Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää." (Gal. 6:7)

Tämä jae ei ole osoitettu maailmalle, vaan uskoville. Se ei puhu pelastuksen menettämisestä, vaan elämän todellisuudesta. Ihminen ei voi kylvää tottelemattomuutta ja odottaa niittävänsä rauhaa. Hän ei voi kylvää syntiä ja odottaa elävänsä siunauksen alla. Jumalaa ei pilkata sillä, että Häntä loukattaisiin sanoilla, vaan sillä, että Hänen Sanansa ohitetaan elämässä.

Tässä kohden moni alkaa puolustautua sisäisesti. "Mutta eikö Jumala ole armollinen?" On – ja juuri siksi Hän varoittaa. Armo ei ole lupa jatkaa väärällä tiellä, vaan kutsu kääntyä siltä pois. Kun ihminen torjuu tämän kutsun toistuvasti, Jumala ei lakkaa rakastamasta, mutta Hän voi alkaa kasvattaa lastaan kurituksen kautta.

Raamattu sanoo tästä suoraan:

"sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa." (Hepr. 12:6)

Kuritus ei ole koskaan Jumalan vihanpurkausta, vaan Hänen rakkautensa vakava ilmenemismuoto. Se on pysäytys silloin, kun lempeä kutsu ei enää tavoita sydäntämme. Jumala ei kurita koskaan mielivaltaisesti, eikä Hän suinkaan iloitse lapsensa kivusta. Mutta Hän rakastaa liikaa antaakseen ihmisen jatkaa tiellä, joka vie hänet yhä syvempään tuhoon.

Sielunhoidossa tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Kun ihminen elää pitkään tietoisessa ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa, hänen sisimpänsä alkaa oireilla. Rauha katoaa. Ilo hiipuu. Rukouselämä kuivuu. Usein mukaan liittyy myös ruumiillisia oireita, sairauksia tai elämänalueita koskevia jatkuvia vastoinkäymisiä. Näitä ei aina osata yhdistää hengelliseen todellisuuteen, vaan niitä selitetään yksinomaan olosuhteilla, ihmisillä tai menneisyydellä.

Raamattu kuitenkin opettaa, että sydämen tila ja elämän hedelmä kulkevat käsi kädessä. Kun ihminen suostuu tutkimaan itseään Jumalan Sanan valossa, hän saattaa huomata jotakin olennaista: ongelma ei olekaan siinä, että Jumala olisi etäällä, vaan siinä, että jokin elämänalue on jätetty Hänen herrautensa ulkopuolelle.

Tässä kohden on tärkeää sanoa tämä lempeästi mutta selkeästi: kaikki kärsimys ei ole seurausta synnistä, mutta pitkittynyt, muuttumaton hengellinen umpikujatilanne on aina vakava kutsu tutkia omaa sydäntä Jumalan edessä. Jumala ei tee tätä nöyryyttääkseen meitä, vaan vapauttaakseen meidät. Kun totuus saa tulla esiin, silloin myös armo pääsee vaikuttamaan.

Ymmärrämme joskus kuuliaisuutemme Jumalaa kohtaan väärin. Kuuliaisuus ei ole ansio, jolla ostetaan Jumalan siunaus. Vaan se on suojamuuri, jonka sisällä siunaus voi virrata vapaasti. Ja tottelemattomuus ei ole vain väärä teko, vaan oven avaamista sellaiselle kärsimykselle, jota Jumala ei ole tarkoittanut ihmisen osaksi.

Seuraavaksi katsomme tätä todellisuutta sekä konkreettisten raamatullisten että käytännöllisten esimerkkien kautta. Tarkoitus ei ole etsiä virheitä toisista, vaan auttaa jokaista meistä kysymään rehellisesti itseltämme: missä kohtaa Jumalan Sana kutsuu minua takaisin kuuliaisuuden tielle?

MIKSI RUKOUKSET EIVÄT KANNA?

Moni uskova elää vaihetta, jossa rukous ei tunnu enää kantavan. Sanat nousevat kyllä huulille, mutta tuntuvat putoavan tyhjyyteen. Rukouksia kyllä esitetään, joskus enemmän kuin koskaan, mutta vastauksia ei vain näy. Tämä herättää helposti hämmennystä ja jopa pelkoa: onko Jumala kääntänyt kasvonsa pois? Onko minussa jotakin vialla, jota en ymmärrä?

Raamattu ei jätä tätä kysymystä hämäräksi. Se ei opeta, että rukous toimisi mekaanisesti riippumatta siitä, millaisessa tilassa sydän on. Rukous ei ole "taikakeino", jolla ohitetaan Jumalan tahto tai sydämen todellinen tila. Rukous on suhdetta, ja suhde Jumalaan rakentuu aina Totuudelle.

Psalmisti ilmaisee tämän hyvin suoraan:

"Jos minulla olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi." (Ps. 66:18)

Tämä ei tarkoita, että Jumala vaatisi meiltä täydellisyyttä ennen kuin Hän kuulee rukouksen. Mutta se tarkoittaa, että tietoisesti vaalittu synti sydämessä katkaisee rukouksen virran. Jumala ei sulje korviaan heikkoudelle, mutta Hän ei myöskään siunaa itsepäisyyttä.

Sielunhoidossa toistuu usein sama kaava. Ihminen rukoilee vilpittömästi vapautusta ahdistuksesta, parantumista sairaudesta tai muutosta elämän vaikeaan tilanteeseen. Samalla hän kuitenkin pitää kiinni jostakin, josta Jumala on jo pitkään puhunut: katkeruudesta, anteeksiantamattomuudesta, salatusta synnistä tai ylpeästä asenteesta, jota ei haluta kohdata. Rukouksesta tulee silloin hätähuuto, mutta ei antautumista.

Jaakobin kirje sanoo tästä terävästi mutta rehellisesti:

"Te anotte, ettekä saa, sentähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne." (Jaak. 4:3)

Usein rukouksen este ei ole väärä pyyntö sinänsä, vaan sydämen asenne. Ihminen haluaa muutosta elämäänsä, mutta ei muutosta itseensä. Hän haluaa helpotusta seurauksiin, mutta ei ole valmis luopumaan niiden syystä. Tässä kohden rukous alkaa pyöriä kehää, eikä se voi tuottaa sitä hedelmää, jota toivotaan.

Tämä näkyy usein siinä, että uskova alkaa turvautua yhä enemmän toisten rukouksiin. Hän pyytää esirukousta kerta toisensa jälkeen, jopa samoista asioista vuosien ajan. Esirukous on arvokasta ja Raamatun mukaista, mutta se ei ole tarkoitettu korvaamaan kenenkään omaa suhdetta Jumalaan. Kun ihminen ei itse enää koe saavansa rukousvastauksia, se on usein merkki siitä, että jokin hänen ja Jumalan välissä vaatii selvittämistä.

Usein myös Raamatun lukeminen muuttuu tällaisessa tilanteessa raskaaksi. Sana ei enää kosketa eikä puhuttele. Se tuntuu kuivalta, jopa etäiseltä. Tämä ei ole merkki siitä, että Jumalan Sana olisi menettänyt voimansa, vaan siitä, että sydän ei enää ole avoin sen valolle. Jumalan Sana paljastaa, ja siksi se alkaa tuntua epämukavalta siellä, missä Totuutta ei haluta enää kohdata.

Profeetta Jesaja sanoo tästä vakavasti mutta selkeästi:

"Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan: vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule." (Jes. 59:1–2 )

Tämä on vaikea kohta ottaa vastaan, mutta se on kirjoitettu juuri siksi, että tie takaisin olisi mahdollinen. Jumala ei peitä kasvojaan mielivaltaisesti. Hän ei etäänny siksi, että olisi kylmä tai välinpitämätön, vaan siksi, että synti rikkoo yhteyden. Mutta heti kun synti tuodaan valoon ja siitä luovutaan, yhteys palautuu.

On tärkeää ymmärtää tämä: rukous ei ole keino saada Jumalaa muuttamaan mieltään, vaan keino, jolla ihminen suostuu Jumalan tahtoon. Kun tämä tapahtuu, rukous lakkaa olemasta ponnistelua ja muuttuu jälleen yhteydeksi. Silloin rukous ei enää ole huutoa pimeyteen, vaan keskustelua Isän kanssa.

Tämä ei ole kirjoitettu musertaakseen ketään. Se on kirjoitettu siksi, että kukaan ei jäisi vuosiksi tilaan, jossa rukous tuntuu turhalta ja Jumala kaukaiselta. Jumala on lähellä jokaista, joka nöyrtyy Hänen eteensä totuudessa. Ja juuri tästä syystä seuraavaksi on tarpeen katsoa konkreettisia esimerkkejä Raamatusta ja elämästä – jotta totuus ei jäisi yleiselle tasolle, vaan koskettaisi meitä jokaista henkilökohtaisesti.

RAAMATULLISET JA KÄYTÄNNÖLLISET ESIMERKIT

1. Katkeruus ja anteeksiantamattomuus – näkymätön vankila

Harva synti sitoo ihmisen elämän niin huomaamattomasti, mutta niin kokonaisvaltaisesti kuin katkeruus ja anteeksiantamattomuus. Se ei aina näy ulospäin. Ihminen voi olla ulkoisesti toimiva, jopa aktiivinen uskova, mutta sisäisesti hän kantaa mukanaan painolastia, joka vähitellen myrkyttää koko elämän. Katkeruus ei useimmiten ala suurena kapinana Jumalaa vastaan, vaan oikeutettuna loukkaantumisena, käsittelemättömänä vääryytenä tai sisäisenä vaikenemisena, joka vuosien myötä kovettaa sydämen.

Jeesus puhui tästä asiasta poikkeuksellisen vakavasti Matteuksen evankeliumin 18. luvussa vertauksessaan armottomasta palvelijasta. Palvelija oli saanut anteeksi mittaamattoman suuren velan, mutta ei itse suostunut antamaan anteeksi vähäistä velkaa toiselle. Kun asia tuli ilmi, Jeesus kuvaa seurauksen pysäyttävällä tavalla: palvelija annettiin "pyövelien" käsiin, kunnes hän maksaisi koko velkansa.

Vanha Biblia 1776-käännös käyttää tässä sanaa pyövelit ja KR33/38 sanaa vanginvartijat, mutta alkukielen sana on βασανισταῖς (basanistais). Tämä sana tarkoittaa kirjaimellisesti kiduttajia, piinaajia, rääkkääjiä. Sanaa käytetään Uudessa testamentissa yhteydessä, jossa puhutaan vakavasta ahdistuksesta, kärsimyksestä ja jopa demonisesta vaivaamisesta. Se ei viittaa pelkkään kurinpitoon, vaan jatkuvaan sisäiseen ja ulkoiseen piinaan.

Tämä avaa vertaukseen hyvin vakavan hengellisen näkökulman. Jeesus ei puhu tässä vain psykologisesta pahasta olosta, vaan tilasta, jossa anteeksiantamaton ja katumaton uskova annetaan Jumalan sallimuksessa henkivaltojen painostuksen ja sitomisen kohteeksi. On tärkeää sanoa selvästi, että Raamatun mukaan uskova, joka pysyy Kristuksessa, ei voi tulla riivatuksi siinä merkityksessä kuin epäuskoinen ihminen, eikä hän menetä Pyhän Hengen asumusta, ellei hän tietoisesti luovu uskostaan ja käänny pois Kristuksesta.

Silti Raamattu opettaa, että uskova voi avata elämässään ovia vihollisen vaikutukselle. Sydämen kovettuminen katkeruuden ja anteeksiantamattomuuden kautta voi johtaa hengelliseen vankeuteen, jossa ihminen joutuu jatkuvan ahdistuksen, pelon, levottomuuden, masennuksen ja sisäisen pimeyden alle. Tällöin ei ole kyse riivaamisesta, vaan riivaajien harjoittamasta painostuksesta, piinaamisesta ja sitomisesta – tilasta, jossa uskova ei enää elä vapaudessa, vaikka hän yhä tunnustaa uskovansa Jumalaan.

Ihminen voi ajautua tilanteeseen, jossa hän ei enää hallitse omaa sisäistä maailmaansa, vaan elää jatkuvassa sisäisessä sodassa. Rauha katoaa, rukous tukkeutuu ja hengellinen ilo sammuu. Tämä ei ole Jumalan tahto yhdellekään Hänen lapselleen, vaan seuraus sydämen asenteesta, joka torjuu anteeksiannon ja parannuksen kutsun.

Vertauksen tarkoitus ei ole pelotella, vaan pysäyttää. Jeesus näyttää, että katkeruus ei ole neutraali tunne, vaan hengellinen tila, jolla on todellisia seurauksia. Ja Jeesus sanoo tämän vertauksen lopussa sanat, joita ei voi ohittaa eikä selittää pois:

"Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi." (Matt. 18:35)

Tässä ei puhuta vain ajallisista seurauksista. Jeesus liittää anteeksiantamisen suoraan Jumalan omaan anteeksiantoon. Sama totuus nousee esiin Isä meidän -rukouksessa ja Jeesuksen sitä seuraavassa opetuksessa:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne."
(Matt. 6:14–15)

Tämä on yksi Uuden testamentin vakavimmista opetuksista. Jeesus ei sano, että anteeksiantamattomuus heikentää hengellistä elämää, vaan että se sulkee ihmisen Jumalan anteeksiannon ulkopuolelle, jos siitä ei tehdä parannusta. Katkeruutta ja anteeksiantamattomuutta sydämessään loppuun asti kantava uskova ei voi lopulta seistä Jumalan edessä puhtaalla omallatunnolla, koska hän torjuu itse sen armon, jota hän väittää tarvitsevansa.

Tässä ei ole kyse yhdestä hetkellisestä tunteesta tai kamppailusta, vaan sydämen tietoisesta asenteesta. Jumala on kärsivällinen ja kutsuu parannukseen, mutta jos ihminen paaduttaa sydämensä eikä suostu nöyrtymään, seuraukset eivät jää vain tähän elämään. Lopullinen seuraus on eroon jääminen Jumalasta – se, mitä Raamattu kutsuu kadotukseksi.

Tie ulos on silti aina sama ja avoin niin kauan kuin ihminen elää: nöyrtyminen, totuuden kohtaaminen ja sydämestä annettu anteeksianto. Jumala ei vaadi sitä siksi, että Hän olisi ankara, vaan siksi, että Hän tahtoo vapauttaa.

Sielunhoidossa tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Ihminen kertoo ahdistuksesta, jatkuvasta sisäisestä levottomuudesta, masennuksesta tai jopa ruumiillisista kivuista, joille ei löydy selvää lääketieteellistä selitystä. Kun elämän historiaa aletaan avata, esiin nousee usein loukkaus, vääryys tai trauma, jota ei ole koskaan todella annettu anteeksi. Se voi liittyä avioeroon, lapsena koettuun hylkäämiseen, vanhempien tekoihin, koulu- tai työpaikkakiusaamiseen, seurakunnassa koettuun vääryyteen tai hengelliseen väärinkäyttöön.

Katkeruus ei synny yhdessä hetkessä, vaan se kasvaa vähitellen. Aluksi ihminen kokee olevansa oikeutettu tunteisiinsa. "Minulla on syy olla katkera." Ja usein syy onkin todellinen. Mutta Raamattu ei kysy, oliko vääryys todellinen – vaan mitä sydämessä tehdään sen jälkeen.

Heprealaiskirje varoittaa tästä hyvin selkeästi:

"ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, 'ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä', ja monet sen kautta tule saastutetuiksi" (Hepr. 12:15)

Katkeruus ei jää koskaan vain yksityiseksi asiaksi. Sillä se alkaa vaikuttamaan ajatteluun, puheeseen, ihmissuhteisiin ja lopulta myös rukouselämään. Ihminen rukoilee vapautusta, mutta samalla pitää kiinni siitä, mistä hänen pitäisi luopua. Tässä tilanteessa rukous ei kanna, ei siksi että Jumala olisi välinpitämätön, vaan siksi että sydän on suljettu.

On tärkeää ymmärtää, että anteeksiantaminen ei ole tunteen ohittamista eikä vääryyden vähättelyä. Se on päätös luovuttaa tuomio Jumalan käsiin. Anteeksiantaminen ei vapauta ensisijaisesti sitä, joka on tehnyt väärin, vaan sitä, joka on kantanut vääryyden taakkaa. Niin kauan kuin ihminen kieltäytyy antamasta anteeksi, hän pysyy itse sidottuna siihen hetkeen ja siihen ihmiseen, joka häntä loukkasi.

Moni haluaa tässä kohdassa rukoilla: "Herra, auta minua antamaan anteeksi." Se on hyvä rukous, mutta usein Jumala vastaa siihen sanomalla: "Suostu luopumaan." Anteeksiantaminen on kuuliaisuuden askel, ei tunne-elämyksen odottamista. Kun ihminen tekee päätöksen antaa anteeksi sydämestään, Jumalan armo alkaa vapauttaa myös tunteita ja sisäistä kipua.

Tämä on yksi yleisimpiä syitä siihen, miksi uskova elää ikäänkuin kirouksen alla, vaikka Jumala on tarkoittanut hänelle siunauksen. Tie ulos on kuitenkin selkeä ja avoin. Se kulkee nöyrtymisen, totuuden ja anteeksiantamisen kautta. Ja kun tuo askel otetaan, moni on saanut kokea, kuinka vuosia kestänyt sisäinen vankeus on murtunut yllättävän nopeasti.

2. Hengellinen ylpeys – kun voitelu vaihtuu eristykseen (kuningas Ussia)

Hengellinen ylpeys on yksi vaikeimmin tunnistettavista synneistä, koska se kätkeytyy usein juuri siihen, mikä on ollut alun perin Jumalan siunausta. Ihminen on saanut menestystä, vastuuta, ehkä vaikutusvaltaa tai hengellistä ymmärrystä. Jumala on käyttänyt häntä. Ja juuri tässä kohdassa piilee ilmeinen vaara: sydän alkaa vähitellen siirtyä pois riippuvuudesta Jumalaan – kohden itseensä luottamiseen.

Kuningas Ussian elämä on tästä vakava ja opettavainen esimerkki. Raamattu kertoo, että niin kauan kuin Ussia etsi Herraa, Jumala antoi hänen menestyä. Hän vahvistui, laajensi valtakuntaansa ja sai mainetta. Kaikki näytti olevan Jumalan siunauksen alla. Mutta sitten tapahtui jotakin ratkaisevaa.

Raamattu sanoo:

"Mutta kun hän oli tullut mahtavaksi, ylpistyi hänen sydämensä, niin että hän teki kelvottoman teon…" (2. Aik. 26:16)

Ylpeys ei ilmennyt avoimena kapinana, vaan rajojen ylittämisenä. Ussia meni Herran temppeliin suitsuttamaan, vaikka Jumala oli selvästi säätänyt, että se kuului yksin papeille. Hän ei suostunut pysymään siinä asemassa, johon Jumala oli hänet asettanut. Hän tiesi paremmin. Hän koki olevansa oikeutettu.

Seuraukset olivat välittömät ja vakavat. Spitaali puhkesi hänen otsaansa, ja Raamattu kertoo, että hän joutui elämään eristettynä kuolemaansa saakka. Sama mies, joka oli saanut kokea Jumalan siunauksen ja voiman, joutui nyt elämään yksinäisyydessä ja syrjässä.

Tämä kertomus ei ole kirjoitettu meitä pelottelemaan, vaan varoittamaan. Hengellinen ylpeys ei ala huutavana kapinana, vaan hienovaraisena sydämen asennemuutoksena. Ihminen ei ehkä sano ääneen vastustavansa Jumalaa, mutta hän alkaa toimia ikäänkuin hänen ei enää tarvitsisi kuunnella. Hän ohittaa Sanan, hengellisen järjestyksen tai Jumalan asettamat rajat.

Sielunhoidossa hengellinen ylpeys näkyy usein näin: ihminen kokee, ettei kukaan voi häntä enää neuvoa. Hän torjuu korjauksen. Hän selittää Raamatun kohdat omalla tavallaan silloin, kun ne koskettavat hänen elämäänsä epämukavasti. Ulkoisesti kaikki voi näyttää vielä hyvältä, mutta sisäisesti siunaus alkaa kuivua.

Hengellinen ylpeys johtaa usein eristykseen. Ei välttämättä fyysiseen, mutta hengelliseen. Ihminen kokee yksinäisyyttä, vaikka olisi ihmisten keskellä. Yhteys toisiin uskovaisiin kärsii. Rukouselämä muuttuu yksipuoliseksi. Jumalan ääni tuntuu etäiseltä. Tämä ei ole sattumaa, vaan seurausta siitä, että sydän on liukunut pois nöyryydestä.

Raamattu muistuttaa tästä vakavasti:

"Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon." (Jaak. 4:6)

Tässä ei sanota, että Jumala lakkaisi rakastamasta ylpeää, vaan että Hän vastustaa ylpeyttä. Se tarkoittaa, että siunaus ei voi virrata siellä, missä ihminen asettuu vastustamaan Jumalan järjestystä ja totuutta.

Tie ulos hengellisestä ylpeydestä on sama kuin tie sisään: sydämen asenne. Kun ihminen suostuu palaamaan nöyryyteen, tunnustamaan, että hän tarvitsee Jumalan johdatusta ja korjausta, armo avautuu uudelleen. Jumala ei etsi täydellisiä, vaan nöyriä. Ja siellä, missä nöyryys palaa, myös siunaus voi jälleen virrata.

3. Väärä ehtoollinen ja seurakuntaruumiin halveksunta – kun pyhä muuttuu tuomioksi

Ehtoollinen on yksi Uuden liiton tärkeistä asioista. Se on annettu yhteyden merkiksi Kristukseen ja Hänen ruumiiseensa - seurakuntaan, syntien anteeksiantamuksen muistutukseksi ja armon vahvistukseksi. Juuri siksi Raamattu puhuu ehtoollisesta myös poikkeuksellisen vakavasti. Siellä, missä Kristuksen ja Hänen jäsentensä pyhää yhteyttä kohdellaan kevyesti, seuraukset voivat olla raskaita.

Korintin seurakunnassa oli monia armolahjoja ja hengellistä toimintaa, mutta samaan aikaan syviä ongelmia ihmissuhteissa. Seurakunta oli jakaantunut. Oli riitoja, kateutta, ylenkatsetta ja itsekkyyttä. Tässä tilanteessa ehtoollista vietettiin kuin tavallista ateriaa, ilman sydämen tutkistelua ja ilman todellista yhteyttä toisiin uskovaisiin.

Paavali kirjoittaa tästä suoraan ja kaunistelematta:

"sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. " (1. Kor. 11:29–30)

Nämä sanat ovat pysäyttäviä. Paavali ei puhu tässä maailman ihmisistä, vaan Jumalan seurakunnasta. Hän ei selitä heikkoutta ja sairautta sattumaksi, vaan liittää ne suoraan hengelliseen todellisuuteen: Herran ruumista ei erotettu – ei pidetty pyhänä. Se tarkoittaa, että Kristuksen ruumis – seurakunta – oli menettänyt arvonsa ihmisten sydämissä.

Tämä koskettaa myös meidän aikaamme. Uskova voi käydä ehtoollisella säännöllisesti, mutta samalla elää jatkuvassa riidassa toisten uskovien kanssa. Hän voi puhua pahaa, kantaa kaunaa, halveksia tai tuomita seurakunnan jäseniä tai paimenuutta, ja silti tulla ehtoollispöytään ikään kuin mikään ei olisi vialla. Tällöin ehtoollisesta, joka on tarkoitettu siunaukseksi, tulee Paavalin sanojen mukaan tuomio.

Sielunhoidossa tämä näkyy usein näin: uskova kärsii fyysisestä heikkoudesta, jatkuvasta uupumuksesta tai sisäisestä ahdistuksesta, eikä ymmärrä syytä. Hän rukoilee parantumista ja pyytää esirukousta, mutta mikään ei muutu. Kun elämää tarkastellaan Jumalan Sanan valossa, esiin nousee usein katkera suhde toisiin uskovaisiin, seurakunnan tai palvelijoiden halveksiminen tai jatkuva kielteinen puhe Kristuksen ruumiista.

On tärkeää sanoa tämä oikein: kaikki sairaus ei ole tekojen synnin seurausta. Raamattu ei opeta sellaista. Mutta Raamattu opettaa selvästi, että tietyissä tilanteissa jopa hengellinen väärä asenne voi avata oven myös ruumiilliselle heikkoudelle. Korintin seurakunta on tästä kiistaton esimerkki.

Paavali ei kuitenkaan kirjoittanut näitä sanoja tuomitakseen seurakuntaa, vaan varoittaakseen ja pelastaakseen. Heti perään hän sanoo, että jos ihminen tutkisi itseään, häntä ei tuomittaisi. Toisin sanoen: tie ulos on avoin. Jumala ei kutsu ketään ehtoolliselta pois, vaan kutsuu tulemaan sinne oikein – puhtaalla sydämellä ja sovinnossa Kristuksen ruumiin kanssa.

Ehtoollinen ei ole paikka, jossa peitellään syntiä, vaan paikka, jossa synti jätetään. Se ei ole muotomeno, jolla ohitetaan rikkinäiset ihmissuhteet, vaan hetki, joka kutsuu sovintoon. Kun ihminen suostuu antamaan anteeksi, luopuu pahasta puheesta ja tunnustaa oman osuutensa ristiriidoissa, ehtoollinen palaa jälleen siihen, mihin se on tarkoitettu: elämän ja parantumisen lähteeksi.

Tämä esimerkki osoittaa, kuinka vakavasti Jumala suhtautuu seurakunnan yhteyteen. Kristuksen ruumis ei ole mielipidekysymys, vaan pyhä todellisuus. Kun sitä halveksitaan, siunaus estyy. Mutta kun siihen suhtaudutaan nöyryydellä ja rakkaudella, myös Jumalan armo saa virrata vapaasti.

4. Haureus ja salattu synti – kun sisäinen paino kasvaa raskaaksi (Daavid)

Haureus ja moraalinen löyhyys ovat syntejä, joihin liittyy poikkeuksellinen salaisuuden voima. Ne harvoin näkyvät heti ulospäin, mutta ne alkavat nopeasti vaikuttaa ihmisen sisimpään. Sydän jakautuu, omatunto vaimenee ja elämä alkaa kulkea kahtia: ulkoinen hengellisyys jatkuu, mutta sisäinen todellisuus murenee.

Daavidin elämä tarjoaa tästä yhden Raamatun puhuttelevimmista ja rehellisimmistä kuvauksista. Daavid oli Jumalan valitsema kuningas, mies Jumalan sydämen mukaan. Silti hän lankesi vakavaan syntiin Batseban kanssa ja yritti sen jälkeen peittää tekonsa. Synti ei tullut heti julki, mutta sen vaikutukset alkoivat näkyä nopeasti hänen sisäisessä elämässään.

Psalmissa 32 Daavid kuvaa tätä aikaa avoimesti:

"Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä." (Ps. 32:3–4)

Daavid ei kuvaa tässä vain syyllisyyden tunnetta, vaan kokonaisvaltaista sisäistä ja jopa ruumiillista painetta. Jumalan käsi oli raskaana hänen päällään. Tämä ei ollut vihollisen hyökkäys, vaan Jumalan kurittava, pysäyttävä kosketus. Jumala ei antanut Daavidin jatkaa rauhassa valheessa, koska Hän rakasti häntä liikaa.

Tässä kohden Raamattu avaa meille tärkeän ja usein vaietun yhteyden: sydämen tila vaikuttaa ruumiin tilaan. Synti ei jää vain hengelliselle tasolle, vaan alkaa ajan myötä heijastua myös ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen olemukseen.

Sananlaskuissa tämä ilmaistaan lyhyesti mutta syvästi:

"Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta kateus on mätä luissa." (Snl. 14:30 STLK 2017)

Tässä jakeessa käytetty hepreankielinen ajatus ei rajoitu vain kateuteen yksittäisenä tunteena. Alkukielen ilmaisu viittaa sisäiseen myrkkyyn, sydämen tilaan, joka jää hoitamatta ja alkaa vähitellen syövyttää koko ihmistä. "Mätä luissa" ei kuvaa hetkellistä kipua, vaan hitaasti etenevää, sisäsyntyistä rappeutumista.

 Juuri tästä syystä useat käännökset ja selittävät raamatut – kuten Amplified Bible – avaavat tätä jaetta laajentaen sen merkitystä: kyse ei ole vain tunne-elämän ongelmasta, vaan tilasta, joka voi ajan myötä ilmetä vakavina, jopa hengenvaarallisina sairauksina. Raamattu ei väitä, että kaikki sairaus johtuisi tekojen synnistä, mutta se opettaa selvästi, että hoitamaton synti ja sydämen mätä voivat avata oven myös ruumiin sairastumiselle. 
Amplified Bible - käännös kertoo, että tässä "kateus" - sana [kin-aw'] tarkoittaa kateutta, mustasukkaisuutta ja vihaa. Alkukielen sana [raw-kawb'], joka on suomennettu "mädäksi", tarkoittaa lahoamista. Jotkut kääntäjät ovatkin käyttäneet tästä jopa sanaa "syöpä".

Teologisesti ja lääketieteellisesti jakeiden vertaus on osuva: synti voi tuottaa autoimmuunisairauden kaltaisen tila, jossa ruumis alkaa hyökätä itseään vastaan. Daavidin oma todistus tukee tätä. Hän puhuu luista, nesteen kuivumisesta ja Jumalan käden painosta. Nämä eivät ole pelkkiä kielikuvia, vaan kuvaus siitä, kuinka sisäinen tila alkaa vaikuttaa koko olemukseen. Sama ilmiö näkyy sielunhoidossa yhä tänäkin päivänä.

Uskova saattaa elää salatun synnin kanssa vuosia: pornografia, esiaviollinen tai avioliiton ulkopuolinen suhde, moraalinen kaksoiselämä tai jatkuva fantasioissa eläminen. Ulospäin kaikki voi näyttää vielä kohtalaiselta, mutta sisäisesti ihminen kokee uupumusta, ilon katoamista, ahdistusta ja syvenevää tyhjyyttä. Joillakin tämä ilmenee psyykkisinä oireina, toisilla ruumiillisina kipuina, unettomuutena tai sairauksina, joille ei löydy selvää syytä.

Usein tällaisessa tilanteessa ihminen rukoilee virvoitusta, iloa ja voimaa. Hän pyytää Jumalaa muuttamaan hänen oloaan, mutta ei ole valmis tunnustamaan sitä, mikä on vienyt voiman. Rukous ei kanna, ei siksi että Jumala olisi kylmä, vaan siksi että totuus on edelleen kätketty.

Daavidin elämässä käänne tapahtui vasta, kun synti tuotiin valoon. Kun profeetta Naatan paljasti totuuden, Daavid ei enää puolustellut itseään. Hän tunnusti syntinsä ja nöyrtyi Jumalan edessä. Vasta sen jälkeen hän saattoi sanoa:

"Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani." (Ps. 32:5)

Tunnustus ei ollut vain sanoja, vaan sydämen luopumista. Ja vasta silloin Jumalan armo pääsi vaikuttamaan vapauttavasti. Daavid ei välttynyt kaikilta seurauksilta, mutta hän sai takaisin yhteyden Jumalaan, puhtaan sydämen ja elämän suunnan.

Tämä esimerkki on äärimmäisen tärkeä meidän ajassamme, jossa moraalisia rajoja on hämärretty myös seurakunnan sisällä. Haureus ei ole vain yksityinen asia Jumalan ja ihmisen välillä, vaan se vaikuttaa koko ihmisen olemukseen. Se tukkii rukouksen, kovettaa sydämen, estää siunauksen virran ja voi ajan myötä murentaa myös ruumiin terveyden.

Tie ulos ei kulje itsekurin tai tahdonvoiman kautta, vaan totuuden ja valon kautta. Kun synti tunnustetaan ja jätetään, Jumalan armo ei viivy. Siellä, missä ihminen suostuu murtumaan, Jumala nostaa. Ja siellä, missä salaisuus lakkaa hallitsemasta, alkaa todellinen vapaus – myös sydämessä ja ruumiissa.

5. Eesau – kutsumuksen vaihtaminen hetkelliseen mielihyvään

Eesaun elämässä näkyy erityisellä tavalla yksi vakava hengellinen vaara: hetkellisen tarpeen tai mielihyvän asettaminen Jumalan antaman kutsumuksen ja perinnön edelle. Kyse ei ollut vain huonosta päätöksestä, vaan sydämen asenteesta, joka paljasti, kuinka vähän hengellisellä perinnöllä lopulta oli arvoa.

Raamattu kertoo, kuinka Eesau myi esikoisoikeutensa yhdestä ateriasta. Tilanne itsessään oli arkinen: nälkäinen mies, hetkellinen tarve, nopea ratkaisu. Mutta teon hengellinen paino oli valtava. Esikoisoikeus ei ollut vain perintöoikeudellinen etu, vaan Jumalan antama asema ja siunaus.

Heprealaiskirje varoittaa tästä esimerkistä suoraan Uuden liiton uskovia:

"ja ettei kukaan olisi haureellinen tahi epäpyhä niinkuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa" (Hepr. 12:16)

Eesaun ongelma ei ollut pelkästään nälkä, vaan sydämen arvomaailma. Hän arvioi hengellisen perinnön merkityksen hetkellisen tarpeen valossa ja teki päätöksen, joka ei ollut enää peruttavissa. Vasta myöhemmin, kun menetys tuli näkyväksi, hän alkoi etsiä siunausta – mutta väärästä paikasta ja väärällä tavalla.

Raamattu jatkaa:

"Sillä te tiedätte, että hänet sittemminkin, kun hän tahtoi päästä siunausta perimään, hyljättiin; sillä hän ei löytänyt tilaa peruutukselle, vaikka hän kyynelin sitä pyysi."
(Hepr. 12:17)

Tämä kohta on usein ymmärretty väärin. Eesau ei etsinyt parannusta, vaan menetettyä siunausta ilman sydämen muutosta. Hän itki seurauksia, ei tekoa. Hän halusi siunauksen, mutta ei ollut valmis luopumaan siitä asenteesta, joka johti menetykseen.

Tämä on erittäin ajankohtainen varoitus myös meidän ajassamme. Uskova voi tietoisesti tai vähitellen vaihtaa Jumalan kutsumuksen johonkin, mikä tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä: uraan, taloudelliseen turvaan, ihmissuhteeseen, mukavuuteen tai maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Päätös ei välttämättä tunnu dramaattiselta, mutta sen seuraukset voivat olla syviä ja pitkäkestoisia.

Sielunhoidossa tämä näkyy usein myöhemmin. Ihminen kertoo tyhjyydestä, merkityksettömyyden tunteesta ja siitä, että elämä tuntuu kadottaneen suuntansa. Hän rukoilee siunausta, mutta ei ymmärrä, miksi se ei enää virtaa samalla tavalla kuin ennen. Usein taustalta löytyy ratkaisuja, joissa Jumalan tahto on tietoisesti asetettu sivuun.

Eesaun esimerkki opettaa meille, että kaikkea menetettyä ei voi korjata ilman todellista parannusta. Jumala on armollinen, mutta Hän ei rakenna siunausta sen päälle, että ihminen jatkaa samalla tiellä ja vain toivoo parempaa lopputulosta. Tie takaisin kulkee aina sydämen muutoksen kautta.

Tämä esimerkki ei ole kirjoitettu toivottomuuden sanomaksi, vaan vakavaksi kutsuksi pysähtyä ajoissa. Jumalan antamaa kutsumusta ja hengellistä perintöä ei ole tarkoitettu vaihdettavaksi hetkelliseen mielihyvään. Kun ihminen asettaa Jumalan tahdon jälleen etusijalle ja on valmis luopumaan siitä, mikä on vienyt sydämen sivuun, Jumala voi johdattaa hänet takaisin oikealle tielle – vaikka tie ei enää kulkisikaan samalla tavalla kuin ennen.

6. Vanhempien kunnioituksen puute – rikottu lupaus

Vanhempien kunnioittaminen on ainoa käsky, johon Raamattu liittää suoran lupauksen. Se ei ole kulttuurinen yksityiskohta eikä vain lapsuuteen kuuluva velvollisuus, vaan periaate, joka ulottuu koko elämään. Kun tämä käsky rikotaan, rikotaan samalla jotakin perustavaa ihmisessä: suhdetta Jumalan asettamaan järjestykseen.

Paavali kirjoittaa tästä selkeästi:

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi" — tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus — "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä." (Ef. 6:2–3)

Sielunhoidossa tämä näkyy usein yllättävällä tavalla. Ihminen kertoo jatkuvista vaikeuksista auktoriteettien kanssa: työpaikoilla, seurakunnassa, viranomaisten kanssa. Elämä tuntuu olevan jatkuvaa taistelua. Kun taustaa tutkitaan, esiin nousee usein ratkaisematon katkeruus omia vanhempia kohtaan. Vääryydet voivat olla todellisia ja kipeitä, mutta sydämen asenne on jäänyt kovaksi.

Vanhempien kunnioittaminen ei tarkoita vääryyksien hyväksymistä, vaan sydämen luopumista tuomiosta. Niin kauan kuin ihminen kantaa halveksuntaa tai vihaa vanhempiaan kohtaan, hän rikkoo Jumalan asettamaa järjestystä vastaan – ja samalla katkaisee lupauksen, jonka Jumala on liittänyt tähän käskyyn.

Tie ulos ei ole tunteiden pakottaminen, vaan tahdon päätös antaa anteeksi ja luovuttaa vanhemmat Jumalan käsiin. Kun tämä tapahtuu, moni on saanut nähdä, kuinka elämään alkaa tulla rauhaa ja suuntaa tavalla, jota ei voi selittää muuten kuin Jumalan armon vaikutuksena.

7. Kielen synnit ja juoru – itse sytytetty tuli

Kieli on pieni, mutta sen vaikutus on valtava. Raamattu ei puhu kielestä kevyesti, vaan kuvaa sen voimaa sekä rakentavana että tuhoavana. Jaakobin kirje käyttää jopa järkyttävää kuvausta kielen vaikutuksesta.

"Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä." (Jaak. 3:6)

Sielunhoidossa tämä näkyy usein ihmisissä, jotka kokevat olevansa jatkuvasti konfliktien keskellä. He puhuvat siitä, kuinka heitä ymmärretään väärin, heitä vainotaan tai heihin suhtaudutaan epäoikeudenmukaisesti. Kun heidän puhettaan kuuntelee tarkemmin, paljastuu usein jatkuva juoruilu, arvostelu ja pahan puhuminen muista.

Tällainen ihminen rukoilee rauhaa, mutta jatkaa samalla tulen sytyttämistä omalla kielellään. Hän pyytää Jumalaa sammuttamaan palot, mutta ei ole valmis laskemaan tulitikkuja kädestään. Tässä tilanteessa rukous ei voi tuottaa rauhaa, koska sydämen asenne ja puhe ovat ristiriidassa sen kanssa.

Kun ihminen suostuu nöyrtymään ja ottamaan vastuun omista sanoistaan, Jumalan armo alkaa vaikuttaa myös ihmissuhteissa. Kielen hillitseminen ei ole vain käytöskysymys, vaan hengellinen kuuliaisuuden teko, joka avaa oven siunaukselle.

8. Avioliiton rikkominen – rukouseste kodin sisällä

Raamattu puhuu avioliitosta pyhänä liittona, joka vaikuttaa suoraan myös rukouselämään. Tämä on usein vaiettu tai sivuutettu totuus, mutta apostoli Pietari sanoo sen poikkeuksellisen selkeästi ja käytännöllisesti:

"Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niinkuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi." (1. Piet. 3:7)

Pietari ei puhu tässä tunne-elämästä tai avioliiton laadusta yleisesti, vaan hengellisestä todellisuudesta: rukous voi estyä kodin ilmapiirin ja puolisoiden välisen suhteen vuoksi. Tämä on vakava mutta vapauttava totuus. Rukouseste ei ole aina mystinen, näkymätön tai ulkopuolelta tuleva ongelma, vaan se voi olla suora seuraus siitä, miten puoliso kohtelee toista.

Sielunhoidossa on nähtävissä monia tilanteita, joissa mies on aktiivinen seurakunnassa, rukoilee, palvelee ja puhuu hengellisiä asioita, mutta kotona kohtelee vaimoaan kylmästi, alistavasti, välinpitämättömästi tai halveksivasti – tai toisinpäin. Ulkoinen hengellisyys voi jatkua, mutta rukouselämä kuivuu. Rukouksiin ei tule vastauksia, ja ihminen ihmettelee, miksi taivas tuntuu suljetulta.

Raamattu antaa tähän yksiselitteisen vastauksen: Jumala ei ohita sitä, mitä tapahtuu kodin seinien sisällä. Avioliitto ei ole irrallinen osa hengellistä elämää, vaan sen ydinalue. Avioliiton rikkominen ei tarkoita ainoastaan uskottomuutta, vaan myös rakkauden laiminlyöntiä, kovuutta, vallankäyttöä ja kunnioituksen puutetta. Kun tämä jatkuu, rukouksen virta estyy.

Tie ulos ei kulje hengellisten suoritusten lisäämisen kautta, vaan parannuksen kautta. Nöyrtyminen, vastuun ottaminen omasta käytöksestä ja rakkauden palauttaminen käytäntöön avaavat uudelleen sen, minkä Jumalan Sana lupaa: avoimen rukousyhteyden. Jumala ei etsi täydellisiä puolisoita, vaan nöyriä sydämiä, jotka suostuvat korjaukseen.

9. Jumalan johdatuksen vastustaminen – pako, joka tuo myrskyn (Joona)

Joonan kertomus kuvaa selkeällä ja rehellisellä tavalla tilannetta, jossa ihminen tietää Jumalan tahdon, mutta päättää siitä huolimatta kulkea toiseen suuntaan. Joona ei ollut tietämätön, eikä hän epäillyt Jumalan ääntä. Hän tiesi tarkalleen, mitä Jumala oli häneltä pyytänyt – mutta hän ei halunnut totella.

Tämä tekee Joonan esimerkistä niin puhuttelevan. Kyse ei ollut heikkoudesta tai epävarmuudesta, vaan tietoisesta päätöksestä vastustaa Jumalan johdatusta. Joona lähti satamaan ja osti lipun Tarsiiseen - tasan päinvastaiseen suuntaan, "pois Herran kasvojen edestä". Mitä siitä seurasi? Seurasiko rauhaisa risteily? Ei. Vaan siitä nousi suuri myrsky. Laiva oli vaarassa hajota, ja merimiehet olivat kauhuissaan. Ja missä Joona oli? Hän nukkui laivan pohjalla. Tämä on kuva paatuneesta uskovasta, joka nukkuu, vaikka hänen tottelemattomuutensa aiheuttaa kaaosta kaikkien ympärillä.

Raamattu kertoo, että Jumala itse lähetti myrskyn. Tämä on tärkeä huomio. Myrsky ei ollut sattumaa eikä vihollisen hyökkäys, vaan Jumalan aktiivinen puuttuminen tilanteeseen. Jumala ei antanut Joonan jatkaa pakoa rauhassa, koska Hän oli antanut kutsun ja tehtävän, josta Joona ei voinut irtautua ilman seurauksia.

Sama periaate näkyy yhä tänään. Kun uskova tietoisesti torjuu Jumalan kutsun, johdatuksen tai tehtävän – olipa kyse palvelutyöstä, ihmissuhteesta, anteeksiantamisesta tai jostakin elämänmuutoksesta – elämä alkaa usein täyttyä levottomuudesta, vastoinkäymisistä ja sisäisestä ahdistuksesta. Kaikki ei mene rikki heti, mutta rauha katoaa.

Myrsky ei tällöin ole merkki Jumalan poissaolosta, vaan Hänen läsnäolostaan. Se on viimeinen keino pysäyttää ihminen ennen kuin hän ajautuu kauemmas. Jumalan kuritus tässäkin on rakkautta, ei hylkäämistä.

Tie ulos on aina sama kuin Joonalla: paluu siihen, minkä Jumala on alunperin puhunut. Kun Joona lopulta suostui tottelemaan, myrsky tyyntyi ja kutsu toteutui. Samoin tänään Jumala ei vaadi meiltä muuta kuin sitä, mihin Hän on jo kauan meitä kutsunut: kuuliaisuutta, joka palauttaa rauhan.

OMA TODISTUS – KUN KURITUS MUUTTUI ARMOKSI

Miksi uskallan kirjoittaa näistä asioista näin suoraan? Ja mistä tiedän, etteivät nämä ole vain kovia sanoja tai teoreettisia päätelmiä Raamatun sivuilta? Vastaan tähän yksinkertaisesti: olen elänyt tämän itse todeksi. En vain ajatuksen tasolla, vaan omassa ruumiissani, mielessäni ja hengessäni.

Vuosina 2013–2017 kuljin läpi syvän ja pimeän laakson, jota en toivoisi kenellekään. Samalla se on ajanjakso, josta en vaihtaisi päivääkään pois, sillä juuri siellä Jumala opetti minulle jotakin, mitä en olisi voinut oppia muuten: Hänen pyhyytensä ja armonsa todellisuuden.

Sairastuin vakavaan väsymysoireyhtymään (CFS). Voimat katosivat lähes kokonaan. Aktiivisesta, liikkuvasta sananpalvelijasta tuli ihminen, jonka arki rajoittui selviytymiseen. Pienikin ponnistus vei voimat päiviksi. Kivut olivat jatkuvia, ajatukset sumuisia, muisti petti, ja tulevaisuus näytti suljetulta. Ruumiista tuli vankila, josta ei ollut ulospääsyä.

Etsin apua kaikkialta, mihin vain pystyin. Kävin lääkäreillä ja erikoislääkäreillä, kokeilin hoitoja ja lääkkeitä, etsin tietoa omin voimin silloin kun jaksoin. Rukoilin, ja monet ystävät rukoilivat puolestani. Silti sairaus ei hellittänyt. Päinvastoin: mitä pidemmälle aika kului, sitä syvemmäksi pimeys kävi. Lopulta tuli hetkiä, jolloin en enää jaksanut edes rukoilla.

Sisimmässäni nousi kysymys, jota en olisi halunnut lausua ääneen: "Jumala, miksi et vastaa?"

Juuri silloin, kun olin täysin lopussa, Jumala pysäytti minut. Ei lempeällä kuiskauksella, vaan totuudella, joka sattui enemmän kuin itse sairaus. Pyhän Henkensä kautta Hän osoitti minulle, ettei tämä ollut sattumaa. Sairauteni ei ollut vain biologinen häiriö tai selittämätön kohtalo. Se oli kuritus, joka oli seurausta sydämeni tilasta.

Jumala näytti minulle kaksi asiaa, joita olin kantanut pitkään: hengellistä ylpeyttä ja anteeksianta-mattomuutta. Olin alkanut ajatella pärjääväni. Olin alkanut pitämään itseäni "jonakin" Jumalan Valtakunnassa. Samalla olin kantanut katkeruutta erästä ihmistä kohtaan, johon olin loukkaantunut. Olin rukoillut parantumista, mutta en ollut suostunut antamaan anteeksi sydämestäni. Olin pyytänyt armoa ja samalla pitänyt kiinni oikeuksistani. Se oli ristiriita, jota en ollut halunnut kohdata.

Siinä hetkessä ymmärsin jotakin ratkaisevaa: mikään lääke ei paranna ylpeyttä, eikä mikään hoito poista katkeruutta sydämestä. Jumala ei ollut hiljaa siksi, että Hän olisi hylännyt minut, vaan siksi, että Hän rakasti minua liikaa antaakseen minun jatkaa sillä tiellä.

Kun suostuin nöyrtymään, luopumaan puolustuksistani ja tekemään täyden parannuksen, alkoi muutos. Pyysin anteeksi Jumalalta. Pyysin anteeksi myös siltä ihmiseltä, jota kohtaan olin kantanut katkeruutta. Luovuin oikeudestani olla oikeassa. En neuvotellut enää, vaan antauduin Totuudelle.

Juuri siinä Jumalan Armo pääsi vaikuttamaan. En sano tätä kevyesti: vapautus ja parantuminen tulivat Jeesuksen veressä. Jumala antoi minulle armon palata elämään ja kutsumukseeni. Hän ei vain parantanut ruumistani, vaan ennen kaikkea palautti sydämeni oikeaan asentoon.

Siksi voin kertoa kurituksesta ilman katkeruutta. Jumala ei kurittanut minua tuhotakseen, vaan pelastaakseen. Hän pysäytti minut, etten joutuisi kulkemaan ylpeyteni kanssa pidemmälle – jopa kadotukseen asti. Ja siitä kurituksesta olen tänään kiitollinen. Se oli raskasta, mutta se oli Rakkautta. Ja juuri sen kautta opin, ettei Jumalan Armo koskaan ohita Totuutta – mutta se seuraa aina sitä.

TIE POIS KIROUKSESTA TAKAISIN SIUNAUKSEEN

Tie ulos hengellisestä umpikujasta ei ole monimutkainen, mutta se on vaativa. Se alkaa Totuuden vastaanottamisesta. Ei selityksistä, ei puolusteluista, vaan rehellisestä sydämen tutkimisesta Jumalan edessä.

Parannus ei ole tunne, vaan teko. Luopumista siitä, mistä Jumala on puhunut. Anteeksiantamista, missä sydän on kovettunut. Kuuliaisuuden palauttamista arkeen.

Kun ihminen nöyrtyy, Jumala ei viivytä armoaan. Siellä, missä totuus saa tulla valoon, siunaus saa jälleen virrata.

PAIMENEN KUTSU

Tämä ei ole tuomion sana, vaan kutsu. Kukaan ei ole liian kaukana. Mutta kukaan ei kulje ohi Totuuden. Jumala kutsuu tänäänkin takaisin kuuliaisuuden tielle – ei siksi, että Hän haluaisi rajoittaa, vaan siksi, että Hän haluaa vapauttaa – sinutkin.

Sinun ei tarvitse elää enää kirouksen alla. Tie on auki siunaukseen – mutta se kulkee vain Totuuden kautta.

Jumalan Armoa ja Totuutta elämääsi rukoillen,
Juha-veljesi Kristuksessa